Pienet teot kantavat pitkälle

Kuntosalillani käy hurmaava vanhempi herrasmies. Uhmakkaasti hän tuuppaa rollaattoriaan laitteelta toiselle hikinauhat molemmissa ranteissa. Ristin hänet Papaksi, kun ensimmäisen kerran toivotimme hyvät huomenet. Hänelle minä olen Typykkä.

Pappa on yleensä kovin tarmokas, eikä niin keskity seurusteluun vaan puurtaa kuntolaitteiden kanssa kuin olisi ympäröivän maailman unohtanut kokonaan. Eräänä päivänä löysin hänet kuitenkin huulen heitosta vapaapainojen luota salille tulleiden nuorten kollien kanssa. Pappa uhosi, että toki hän samoja painoja jaksaa nostella kuin pojatkin, olihan hän ammattitason hiihtäjä. Ja sitten vielä tarttui tuumasta toiseen.

Raskaat painot eivät tahtoneet pysyä kapeissa käsivarsissa, rollaattorikin alkoi liukua liian kauas tukea antaakseen. Pojat eivät tilannetta osanneet lukea, naureskelivat vain, että on siinä ukossa sinnikkyyttä.

Kohteliaasti menin kysymään Papalta, josko minäkin saisin kokeilla miltä tuntuu ammattitason painojen nosto. Vastausta odottamatta otin painot Papan käsistä, ja tuuppasin rollaattoria hieman lähemmäksi. Sitten kyyristin selkääni ja valitin kuinka tällaisia tuhannen kilon painoja kukaan jaksaa nostella, ennen kuin vaivoin kannoin ne takaisin telineeseen.

Pappa näytti hieman hämmentyneeltä, mutta samalla onnelliselta, ettei tällainen pikkutyttö hakannut häntä painonnostossa. Sanoi vain virnistellen, että seuraavalla kerralla kokeillaan vielä isompia painoja.

Lähtöä tehdessä kysyin Papalta, josko nuorimies suvaitsisi keittää minulle kahvit kotonaan. Pappa siitä innostui, ja yhdessä köpöttelimme läheiseen vanhusten tukiasuntolaan. Olin varma, että sieltä olin joskus nähnytkin Papan rollaattoriaan tuuppaavan salille päin. Sain kahvit niin kuin luvattua tuli, ja vietimme oikein mukavan rupatteluhetken Papan hiihtourasta jutellen.

Lähtiessä kysyin alakerrasta löytyneeltä henkilökunnan jäseneltä, oliko Papan muistin kanssa ollut mitään ongelmia lähiaikoina. Nainen kertoi, että Pappa suurimmaksi osaksi pärjäsi omillaan, mutta aina välillä, vielä toistaiseksi todella harvoin, tuli hetkiä jolloin Pappa ei oikein käsittänyt millä aikakaudella eletään. Kotiin hän oli kuitenkin aina löytänyt. Lupasi kuitenkin pitää tilannetta silmällä jatkossa, samalla kun kiitteli, että olin lähtenyt saatille.

Hoidin vuoden kotona omaa isoäitiäni, jonka muisti alkoi pikkuhiljaa vaihtua muistoissa elämiseksi nykyhetken sijaan. Kun näin Papan kuntosalilla aivan liian isojen painojen kanssa taistelemassa, luulen nähneeni saman hieman eksyksissä olevan katseen kuin mummolla oli aina, kun hän vaipui muistoihinsa. Halusin vain varmistaa, että Pappa pääsi kotiin. Ettei hän eksyisi muistoihinsa. Helmikuun pakkasilla sellainen saattaa koitua kohtalokkaaksi, ammattihiihtäjällekin.

Seuraavalla kerralla, kun Pappaan törmäsin salilla, hän oli taas oma hiljainen itsensä. Huikkasi ”huomenta Typykkä” ovelta, ja alkoi puurtaa ilmiselvästi edellisen viikon kahvituokion unohtaneena. Se ei minua haitannut. Olin vain onnellinen, ettei hänelle tällä kertaa tullut mieleen todistaa nuorille kolleille olevansa vielä teräksestä valettu.

 Papasta kertomalla halusin kuitenkin antaa esimerkin siitä, että vapaaehtoisavustamista tehdäkseen ei tarvitse kuulua järjestöön tai sopia tiukkoja aikatauluja ”vastuunsa” hoitamiseen. Minullakin on oma vara-mummo, johon olen tutustunut Mummon Kammarin kautta, mutta se ei estä minua pitämästä silmiäni auki jokapäiväisessä elämässä. Auttamiskiintiöni ei ole läheskään täysi, jos auttamiseksi lasketaan jopa hurmaavan harmaapäisen herrasmiehen kanssa kahvittelu.

Olethan siis rohkea, kun seuraavan kerran näet ihmisen, jonka luulet tarvitsevan apua. Pienikin teko kantaa kauas, ja pelkkä avun tarjoaminen voi saada olosi tuntumaan supersankarilta. Ja juuri niitä arjen supersankareita me tarvitsemme joukkoomme nyt enemmän kuin koskaan.

Teksti Tiina Kokki

Palaa otsikoihin