Helinä Siikala: Ihmisellä on tahto olla terve - miksi ei saisi sairastaa ja haluta hoivaa?

Share |
17.04.2018

Mummon Kammari 16.4.2018 

Kirjailija, lääkäri Helinä Siikala Kirjojen ystävien vieraana 

 

"Kuulen kuinka ihosi huutaa

 

Viallinen sydän vaikenee, Sokerit, rasvat, sappi, kulumat  ihan hiljaa,

ihosi huutaa  käden hellyyttä, vastasyntyneen ihosi äidin kättä, huutolaislapsi isän syliin,

mitä sinulle vastaan? 

Oikeus ei tapahdu, lohdutus ei ennätä  elämääsi: lapsesta sait oppia taakkojen alle, opit vaikenemaan, kääntämään katseen,  pistämään kädet nyrkkiin kuusitoistavuotiaana, kun kunnan  kassalta  evästivät "Täältä ala tule apua hakemaan." Etkä sinä mennyt,

et avannut nyrkkejäsi;

turhaan haet asentoa,

uni ei tule, katkeruus kysyy väsymättä lävitsesi, tukkii veresi  kiertämästä, yhä kiristyy kasvoihisi;

et halua ihmisistä,  jumalasta  et tiedä, mikään laupeus

ei ole sinua  koskettanut, mikään armo ollut sinua varten, käsien työstä ollut ainoa turvasi,  kunnan  vaivainen huutolaislapsi,

lienetkö  itkenyt

lapsena,  

nyt on ikäväsi kivuksi kivettyneenä, nyt


  on ihosi huuto, repii korvissani, puristuu kämmeniin orpoutesi,

mitä vastaan sinulle?"


  Kummallinen  kuvitelma: ihmisellä on aina tahto  olla terve tai tulla terveeksi.

Vaarallinen vaatimus,  ihmiselle.

Miksi hän ei saisi rauhassa sairastaa ja haluta hoivaa? Eikö ole pakko hänen,  jolla ei ole muuta tietä ihmisten  tai itsensä yhteyteen?

Kuka sanoo, kuinka pitkään hän saa tai hänen täytyy kulkea sairauden tietä ennen  kuin hän on valmis vaihtamaan puolta? 

Terveinäkin me ihmiset tarvitsemme toisiamme, vastasyntyneestä satavuotiaaksi ja kaikkina ikäkausina siinä välissä. Pysyäksemme terveinä ja jopa säilyäksemme hengissä, ja kaiken ikäisinä, varsinkin nykyisessä  monin tavoin pirstoutuneessa maailmassa. Kuka meistä saisi maitoa aamukahviinsa ilman hyvin monia toimivia "käsiä"? (Unohdetaan ne harvat,  joiden luonto vaatii erakkona elämistä.  Tai ne, joiden sydän on päässyt  maailman  kolhuissa niin särkymaan, etteivät he enää suostu  kuin pakollisimpaan yhteyteen toisten  kanssa. Jos nyt nämä kaksi ihmislajia ovat ollenkaan erotettavissa!) 

Tähän sivuhuomautus: hengitys on hengissä  (ja terveenäkin) säilymisen ehto  ja sehän  on yhteyttä kaiken maailmassa elävän ja hengittävän kanssa - ei vain toisten  ihmisten,  vaan myös ja ennen  kaikkea kasvien, puiden  kanssa.  Eläimiä ollenkaan  unohtamatta.

Hengityksen kuuntelu

Miksi sitten on niin vaikea löytää tai elää yhteydessä toisten ihmisten kanssa?  Mitä sanotte? 

No, ymmärtäähän sen, kun ne ovat niin semmoisia, eihän niiden kanssa voi... Vai voiko? Ja millainen  olen itse? Kelpaanko itselleni? Täytänkö  rakastettavan tai edes nipin napin siedettävän ihmisen  ehdot? 

Mitä ne ehdot  ovat? Ja kuka ne asettaa? Millaisena ihminen kelpaa? Itselleen? Läheisilleen?  Kenelle tahansa toiselle ihmiselle?  (Miksi se muuten on vaikeinta niitten kaikkein läheisinten kanssa?) 

Lääkärinkoulussa opetettiin (ja kai opetetaan yhä?), että sairastuessaan ihminen  taantuu. Tulee lapsenomaiseksi, hoivattavaksi, vastuuttomaksi. Varmasti tuleekin,  mutta mitä se meille kertoo?

Ettei se kertoisi  vain, että jo lapsesta ihmistä  on opetettu, ellei peräti  pakotettu monissa suhteissa täyttämään vain aikuiselle ihmiselle  mahdollisia vaatimuksia? Kuinka pienestä sinulta  on vaadittu vastuun kantamista liian isoista  asioista? Pienempien sisarusten hoitamista, heidän tarpeistaan huolehtimista, ruuan  laittoa  ja muita kotiaskareita ynnä monenlaisten muiden velvollisuuksien täyttämistä?

Ja entä jos laskento oli alussa vaikeaa sinulle?  Armahtiko kukaan sinua? Saitko rauhassa kasvaa ymmärtämään, mitä ne vihkoon piirrettävät merkit tarkoittivat? Tai lauseen jäsentäminen äidinkielen tunneilla?

Kuunteliko kukaan, jos sinua  pelotti  mennä kouluun, kun aina tuli pissahätä ja pelotti mennä huussiin, kun pojat tulivat perässä ja huusivat ilkeyksiä? Ja opettaja tuli vihaiseksi ja pelotti kaikkein eniten? Tai se vihaisesti haukkuva koira yhden talon pihalla, miten pelkäsit mennä siitä ohi, joka aamu sama hätä eikä kenellekään uskaltanut tai osannut kertoa?  Tai jos uskalsit,  niin huitaistiinko pelkosi sivuun  tai sinulle naurettiin? Entäs varhaisten talviaamujen pimeys  ja pakkanen, palelu? Mustat varjot,  joissa piileksi ties mitä peikkoja tai  paholaisia - kyllä olivat sinulle niistä isot pojat ja aikuisetkin joskus kertoneet ja sinua pelotelleet!

Ja nyt kun sinulla on jo elämää elettynä  ties kuinka pitkästi, mitä kaikkea sinulta yhä vaaditaan? Terve nyt ainakin  pitäisi olla ja terveellisesti syödä ja juoda ja sosiaalinen olisi oltava, tulle tänne  kuuntelemaan ja keskustelemaan. Olemaan vireä ja mahdollisesti vielä kiinnostavakin. Pysymään ajan hermolla.  

No, kaikki te kai olette ajan hermolla  (kun olette täällä), mutta joskus sentään väsyttää eikä jaksaisi ja silloin sairastuminen, vaikka vain flunssaan, saattaa olla hyvä keino vetää vällyt päälle ja kaantaa  selkänsa  koko maailmalle  ja sen vaatimuksille... Mitkä vaatimukset kai kaikuvat eniten sisältäsi, sinne ne on elämä äänittänyt. Kummallisinta  ja kenties kurjinta on, etta ne usein kaikuvat sieltä omalla äänellasi.  

Syvimpänä  ja usein ja monilla piiloon unohtuneena tai kätkettynä on ihmisen kaipaus toisen ihmisen lähelle, syliin ja sydämeen. Joskus  harvoin se pääsee  tunkeutumaan kaikkien suojausten läpi, ainakin  jouluna ja juhannuksena. Toivottavasti. 

Sairaus tai edes erilaiset  vaivat ovat monelle korkeaan ikään ehtineelle (huomaattehan, en sanonut sitä v-sanaa, enkä tarkoita nyt sitä nuorison  repaleiksi kuluttamaa, vaan sitä toista - vanhaa)  itselleenkin hyväksyttävä selitys, jonka taakse saa piilotettua kaipauksen toisen  ihmisen aivan fyysisestä läheisyydesta ja hellyydestä.  Käsi se on lääkärin  tai terveydenhoitajankin käsi, vaikkei pal jon hellisikään kiireissään, mutta  kosketusta senkin  käden tuntu  omalla olkapäällä tai vaikka vain käsivarrella verenpainetta  mitatessaan, laboratoriossa verisuonta etsiessään koetta ottaakseen. 

Vasta aivan viime aikoina on ruvettu puhumaan vanhojen ihmisten seksuaalisuudesta. Sehän on ollut näihin päiviin asti vaiettu asia,  tabu. ltse alan kuulua vanhusten joukkoon (uudenvuoden yöna täytin 75, lieneeko  siinä jo raja?)  ja minulle asia on elämän kuuluva  puoli, josta puhuminen on tai sen tulisi olla tässa  iässa yhtä luonnollista kuin aina. No, murrosiässä ehkä vähän  kiherrytti ... Asia on alettu  tutkia  ja ehkä saamme siita vähitellen tietoa, ainakin  erilaisina käyrina ja prosentteina.

Tärkeampaa olisi, jos voisimme  täysin luonnollisesti puhua toistemme kanssa. Täysin luonnollisesta asiasta.

Yksi minua lääkarintyön vuosikymmenten aikana  hyvin syvästi  koskettaneita potilaan kohtaamisia oli Keski­ Pohjanmaalla joskus 60-luvun  lopulla. Olin "kandina kunnassa" eli tuore lääketieteen kandidaatti ja kunnanlääkärin sijaisena. Potilaakseni tuli 68-vuotias verevä  ja nuorekas talon emäntä joka, kun muut asiat oli selvitetty, ujosti hymyillen kysyi: ''Miten se on tohtori,  kun me meidän  isän kanssa  vielä, joskus, silla tavalla ... Etta sopiikohan se ..." Onneksi en tilanteessa hämmentynyt, vaan sain iloisesti  vastatuksi, että sehän  on suurenmoista ja iloinen asia. Siitä vaan. Hyvä, etten ilossani  kaulaan kapsahtanut!

Sen sylin ja kainalonkin puute  on varmasti syvällä monen kolotuksen ja kivun, nimettävän sairaudenkin takana.

Ja lopuksi vielä nuoren kunnanlääkarin tuntoja runon muodossa:


Eikö olisi särkynyt minussa 

Olit kuunnellut sydäntäsi, yö yöltä ahdistusta,

Painanut kädella rintaa  vastamäessa, lyhentänyt askelta, Kuunnellut jäsenten  vastahakoista myöntymistä lepoon, taas kolotusta, aamujen hidasta  kankeutta kauan

olit kuunnellut, viimein suostuit lähtemään;

eilen tuuletit mekon, tarkastit napit ja vyön hakaset, otit esiin liivit ja alushameen, lämmitit saunan

ja saippualla pestynä,  puhtaana, myös mieleltäsi, 

tulit

viisikymmentä vuotta  työtä

mökin vaimona,  kaksitoista kertaa  äiti, kolmesti kesken mennyt,  kaksikymmentä vuotta  miehen selkää ja keuhkoja,  kuusi lesken yksinäisyyttä 

tulit

viisikymmentä vaivan ja puutteen vuotta,  nuoruudessa jokunen päivä iloista heinäpoutaa, hiljaista  riemua kasvamista katsoessa; kuinka tietäisin monestiko olet astunut, huokaissut, tarttunut kantanut

kyykistynyt palellut  hikoillut  uneksinut valvonut odottanut

itkenyt nauranut, parsinut, monestiko painanut otsaa lehmän  mahaan, pistänyt käsia  jäiseen veteen, solminut huivia essun nauhoja, katsonut kauas; 

kuinka tavoittaisin uupumustasi,

kuinka ulottuisin, 

näen kätesi,

  silmäsi, seitsemänkymmentä vuotta ihmisen yksinaisyyttä, nöyryyttä,

toisten tahtoon taipumista; niiaat edessäni,

eikö särkyisi minussa.

Lämmin kiitoshalaus Helinä Siikalalle koskettavasta vierailusta, ja kiitos, että saimme tekstin tänne kotisivuille kaikkien luettavaksi!

Vaikuttuneena, herkistyneenä, kiitollisena

Mummon Kammarin väki

23.04.2018UUTTA! Mummon Kammarin kurssi vapaaehtoisille Lielahden kirkossa 7.5.
17.04.2018Helinä Siikala: Ihmisellä on tahto olla terve - miksi ei saisi sairastaa ja haluta hoivaa?
09.04.2018Tiedätkö mitä tapahtuu Lähitoreilla?
31.03.2018Hyvää pääsiäistä!
22.03.2018Toimisto on avoinna jo tänään, Kyläpaikka maanantaista alkaen
20.03.2018Mummon Kammarin kyläpaikka suljettu loppuviikon
19.03.2018Oman paikan löytäminen Suomen historiasta
15.03.2018Maaliskuun näyttely
12.03.2018Avoimet ovet ja Käsityökahvila 14.3. klo 14-17
01.03.2018Osallistu Sinäkin Rauhan solmimiseen

Siirry arkistoon »