Helmikuun mietteitä

Maanantai 27.2.2017 - Pirkko H.

Helmikuun mietteitä

Talven pitkään jatkuneet liukkaat kelit ovat ikä-ihmisille vaikeita aikoja. Moni muutenkin ehkä jo yksinäiseksi itsensä tunteva vanhus jää kotiin, ei yksin uskalla lähteä pihalle tai pienelle kävelylenkille. Edes oman "mersun" eli rollaattorin ja liukuesteiden kanssa ei tunnu turvalliselta liikkua yksin.

Usein vanhuksen arki on voi olla harmaata päivästä toiseen ja tuntua, että aurinkoisia päiviäkään ei ole ollut kuin harvakseltaan. Joskus viikkojenkin sisätiloissa vietetty aika saa mielialan laskemaan, alkaa kroppakin kangistua, ja vanhoille nivelillekin tekisi hyvää saada liikuntaa enemmän kuin vessassa käynnit. Lämpimällä säällä voi ehkä pitää hetken ikkunaa auki, mutta ulos tekisi mieli kokemaan kevättalven raikkautta. Unikin tulisi illalla paremmin.

Olen itse jo tovin eläkkellä ollut, ja kiitollinen, että pystyn liikkumaan ilman apuvälineitä, eikä ole vielä mitään isompia terveydellisiä esteitä normaaliin liikkumiseen. Siinä yksi motiivi, miksi haluan olla vapaaehtoinen ystävä vanhukselle. Saattaa olla, että minäkin olen vuosien saatossa joskus tilanteessa, että tarvitsen hyvän ystävän tuekseni, monessakin asiassa. Ja kyllä antaessaan myös saa. Olen onnekseni saanut samanhenkisen vanhuksen ystäväkseni.

Mummoystäväni kanssa käymme, sään salliessa, noin kerran viikossa pienellä rollaattoriajelulla, minä turvanaisena rinnalla kulkien, etsien sellaiset kohdat, mistä on turvallista lykkiä. Joskus jutellessamme kävelyaika venyy huomaamatta jopa reiluun puoleen tuntiin, joka on hänen kohdallaan ruhtinaallista. Joskus parempana päivänä käymme muutaman sadan metrin päässä sijaitsevassa K-kaupassa. Ruispuolukkapuuroa ostamassa.

Voi, miten pienestä avusta tulee suuri mielihyvä vanhukselle. Asuipa hän omassa kodissaan tai palvelutalossa, niin aina hyvän ystävän seura ja tuki on tähtihetki. Saan niin hurjan kiitollisen halauksen aina erotessamme. Ystävyys on kuin villasukka, joka lämmittää.

Mukavia kevättalven päiviä kaikille!

Taavi-kissan uudet seikkailut

Maanantai 20.2.2017 - Elina Kataja

Hei!

kissa.jpgNimeni on Taavi, ja taidan olla Mummon Kammarin ensimmäinen virallinen vapaaehtoiskissa. Ainakin sellaiseksi aion itseäni jatkossakin puhutella. Olen kovan polun kasvatti: löytynyt vuosia sitten mökkialueelta talvella hylättynä, leuka murtuneena, korvat paleltuneena ja monella tapaa kipeänä. Löytöeläintalon kautta päädyin nykyiseen kotiini, jossa elelen onnellisia kissanpäiviä kahden ihmisen ja kolmen kissakaverin kanssa. Naureskelevat mulle joskus nuo ihmiset, että olen vähän yksinkertainen ja hölmö kissa, hidas ja ehkä vähän vähemmän älykäs, mutta on mussa puolensa - olen nimittäin erittäin ystävällinen, rauhallinen, hellä ja ihmisrakas eläin. Vanhoista ihmisistä pidän erityisesti, ne kun ovat yleensä rauhallisia liikkeissään ja jaksavat silitellä mua kyllästymiseen asti. Omassa lähipiirissä omia vanhuksia ei enää kuitenkaan ole. Se on minusta vähän harmi juttu.

Siitäpä tulikin taannoin ihmiselleni mieleen, että minä sopisin hyvin vapaaehtoistyöhön. Hän lähti Mummon Kammarin kautta selvittelemään asiaa. Sitä kautta löytyi kotona asuva, seuraa kaipaileva mummo, joka halusi tutustua ihmiseen ja minuun. Sunnuntaina olimme ensimmäisellä visiitillä uuden ystävämme luona.

Ystävämme on yli 90-vuotias, orkideoja kasvattava mummo, jonka kanssa minulla ja ihmiselläni synkkasi heti. Sekä minua, ihmistäni että orkideamummoa taisi alussa vähän jännittää ensimmäinen tapaaminen, mutta yhteisymmärrys löytyi nopeasti. Minäkin rohkaistuin siliteltäväksi kovaäänisesti kehräten ja mummon jalkaa puskien. Löysimme myös heti alkumetreillä yhteisiä asioita: sekä ihmiseni että mummon lempikukka on valkoinen orkidea, ja minua ja mummoa taas yhdistää astmapiippu, jollainen on osa kummankin päivittäistä arkea. Ihmiset juttelivat useamman tunnin niitä näitä, minä taas koin tärkeäksi ottaa tilan haltuun ja kolusin kaikki mummon kodin nurkat ja sängynaluset.

Kahviteltiin, juteltiin ja tehtiin tuttavuutta. Minun tutkiessani makuuhuoneen nurkkia kuului ihmiseni kyselevän mummolta, että miltäs vaikuttaa, tavataanko toistekin. Orkideamummo totesi innostuneena, että tottahan toki, ja jatkoi, että tuohan kissakin mukanasi. He sopivat jo seuraavat tärskyt ja tutkiessani uutta kiintoisaa soppea kuulin, että suunnittelivat tapaamisia jo pitkälle. "Kun tulee kevät, otetaan taksi ja lähdetään tavarataloihin humputtelemaan!" kuului orkideamummo ehdottavan ja ihmiseni tietysti innostui. Haukottelin. Minua ei taideta sille visiitille ottaa mukaan.

Kun ihmiseni viimein alkoi tehdä lähtöä, ei minua näkynyt missään. Huhuilivat ja katselivat sänkyjen ja sohvien alle eikä kissaa missään. Viimein könysin unisena ulos mummon vaatekaapista, jonka ovi oli jäänyt houkuttelevasti auki. Ihmiseni taisi vähän torua minua, mutta mummoa nauratti. Jos olisitte nähneet, niin olisin hymyillyt. Kyllä mä tulen tänne toistekin.

Pysyhän tutkalla. Mummon Kammarin vapaaehtoiskissan kuulumisia saat lukea jatkossakin.

 

 

Palilla pääsee

Keskiviikko 1.2.2017 - Pirkko H.

Palilla pääsee

31.1.2017

Ystäväni, 86 - vuotias mummo, soitti minulle perjantaina kysyen lähtisinkö hänen kanssaan shoppailemaan? Sovimme lähtevämme tulevana keskiviikona, ja hän lupasi itse hoitaa kyydin aamupäiväksi.

Maanantaina ystäväni soitti, että Pali bussi lähtee palvelutalon oven edestä keskiviikkona klo 11.40. Lupasin mennä vähän etukäteen, että ehdimme vaihtaa edellisen viikon kuulumiset.

Tuli sitten odotettu keskiviikko. Pali kyyditsi meidät Sokoksen pysäkille ja kurvailimme rollaattorin kanssa tavarataloon sisälle. Ystäväni halusi ihan ensin kosmetiikkaosastolle. Hänellä oli ostoslistalla hajuvettä, huulipunaa ja kasvorasvaa. Löysimme myyjän kanssamme hajuvesiputeleita tutkimaan. Ystävälleni oli itsestään selvyys mitä hajuvettä hän halusi, olihan hän aikanaan työelämässä vuosia myynyt kosmetiikkaa. Merkki oli siis Laura Biagiotti edt. Hän oli joskus aikanaan ostanut sitä Italiasta ja tykästynyt tuoksuun. Seuraavaksi huulipunaa. Jossain lehdessä oli ollut artikkeli, että iäkkäämpi nainen, jolla on jotain sydän juttua, tarvitsee tietynsävyisen punan, koska huulet hiukan sinertää. Ystäväni siis tiesi, että Lumene no: 105 on paras - myyjäkin sai näin uutta tietoa. Kasvorasvan sai myyjä, ammatti-ihmisenä päättää, mikä olisi hyvä, kunhan ei ihan kalleimmasta päästä olisi. Monesta testeripurkista kyllä kädenselkään voidetta siveltiin ennen lopullista päätöstä. Ostokset maksettuaan ystäväni päätti, että nyt ei ostella enää mitään, katsellaan vaan. Hissillä pari kerrosta ylös, ja tehtiin katselukierros naisten asusteosastolla. Kovin oli kaikki kallista, ehkä menemme joku päivä Tokmannille ostoksille.

Välillä istahdettiin huilimaan ja juomaan Runebergin torttukahvit Kauppahallin kahvilassa, ja ihmeteltiin miten paljon ihmisiä oli liikkeellä. Aikaa oli vielä runsaasti paluukyytin, joten lähdimme ulos ikkunaostoksille. Huomasimme, että Hämeenkadun toisella puolella oli loppuunmyynti, ja saimme idean poiketa katselemaan sinne, ihan sisälle asti. Siellä ystäväni pohti, että hän kyllä tarvitsisi uuden puseron. Huristelimme taas hissillä kerrosta alemmas naisten asusteosastolle. Ja niin vain, aikamme vaaterekkejä penkoessamme, kohdalle osui hänelle mieleinen sopiva "röijy" 50% alennuksella. Myös toinenkin mieluinen alepusero löytyi. Suuntasimme kassalle päin hän lykkien rollaattoria jäljessäni tuumaili itsekseen: "Minä kyllä tingin hinnasta". Kassalla hän ilmoitti myyjälle: "Minulla on 60 euroa, joten sen maksan. Vähän täytyy saada tinkiä". Ystävällinen myyjätyttö kuitenkin kertoi, että jo alennetuista hinnoista he eivät valitettavasti saaneet enää antaa lisää alennusta. Ystäväni korjasi myssynsä asentoa ja jatkoi topakasti ympärilleen katsellen: "No, kukas täällä on myymäläpäällikkö? Missäs on myymäläpäällikkö?" Ei löytynyt myymäläpäällikköä, ja loppujen lopuksi ihan hyvällä mielellä ostokset maksettiin. Mutta yrittänyttä ei laiteta, sanotaan.

Ylittäessämme katua takaisin Sokoksen puolelle, hän totesi, että nyt ei tarvita Tokmannin reissua ja jutteli, että oli niin onnellinen olo, kun oli päässyt ulos kanssani, ja vielä pitkästä aikaa näkemään muutakin kuin palvelutalon tiloja. Edellisestä keskustassa käynnistä oli kulunut jo puolisen vuotta. Pali kyydin tuloon oli vielä hetki aikaa, ja istahdimme Sokoksen eteistilaan muiden kyytiä odottavien joukkoon.

Pian Pali pysäköi oven eteen. Halit...soitellaan....ensiviikolla taas nähdään, ja ystäväni kipusi muiden mukana kyytiin. Meillä oli mukava reissu, ja minäkin piristyin toimeliaan ystäväni seurassa. Ja tuo Palikyyti, miten hyvä asia vanhuksille, jotka evät pysty kulkemaan julkisen liikenteen busseilla. Toivottavasti sitä ei koskaan oteta säästökohteeksi. Kaikki eivät ole oikeutettuja sote taksiin. Ja tietysti me vapaaehtoiset, meitä tarvitaan tueksi reissuille. Sain nytkin iloisen ja hyvän mielen palkkioksi.

Ystävää kaipaa niin moni yksinäinen iäkäsihminen. Jospa meistä jokainen pystyisi, vaikka pienenkin hetken verran, antamaan omasta ajastaan toiselle. Kokemuksesta tiedän, antaessaan saa. Valoisaa talven jatkoa ja kevään odotusta kaikille!