Vapaaehtoisesti enkeli

Keskiviikko 5.10.2016

Astuin Mummon Kammarin ovesta sisään ensimmäistä kertaa noin kuukausi sitten. Olen suhteellisen tuore tamperelainen, ja kaverini oli aikaisemmin kesällä vinkannut, että Kammarilta löytyisi minulle sopivaa toimintaa varmasti. Olen aina ollut tunnetusti himokutoja, maailmanparantaja ja kerännyt itselleni varamummoja ympäri maailmaa. Kaikki merkit hyvästä yhteensopivuudesta olivat siis ilmassa.
 
Infotilaisuus oli juuri alkamassa, kun nappasin tuoretta pullaa tarjottimelta ja istuin pöytään monen muun vapaaehtoistyöstä innostuneen kanssa. Koko päivä oli ollut yhtä sähläystä ja olin joutunut juoksemaan koko matkan Kammarille. Vasta pöydässä ehdin vetää henkeä. Ja oikeasti sisäistää mihin olin tullut.
 
Muutama vuosi sitten palasin kotiin asuttuani pitkään maailman toisella laidalla. Kotona huomasin, kuinka huomattavasti isoäitini vointi oli heikentynyt viime vierailusta. Äitini oli huolehtinut mummosta jo vuosia oman työnsä ohella, ja molemmista paistoi läpi ylitsepääsemätön uupumus. Äitini elämä muodostui pyhästä kolminaisuudesta: kodista, töistä ja mummolasta. Sosiaalinen elämä ja harrastustoiminta olivat vuosien varrella vaihtuneet väsymyksen purkuun kotisohvalla, josta siirryttiin sänkyyn pitkän päivän päätteeksi. Mummon muisti alkoi pikkuhiljaa pettää samaan aikaan yleiskunnon kanssa, eikä aina kaiken itse tehneelle suurperheen äidille ollut helppoa sisäistää, että tekemisen aika oli ohi. Seurauksena sattui vahinkoja, jotka johtivat aika-ajoin sairaalareissuihin ja murtuneisiin luihin.
 
Olemme aina olleet äidin ja mummon kanssa varsinainen voimakolmikko, ja pian paluuni jälkeen elämämme kietoutuivat toisiinsa tiukemmin kuin koskaan ennen. Aloin pitää mummosta huolta äidin kanssa, jakaen vastuuta ja antaen hänelle vapaapäiviä ja omaa aikaa. Pian huomasin hengailevani mummon luona miltei päivittäin. Vuoden päivät vietin isoäitini luona sukkia kutoen, tarinoita kuunnellen, kokkaillen ja arjessa auttaen. Minusta tuli epävirallinen omaishoitaja.
 
Keväällä harjoittelimme yhteistyötä pyörätuolirallissa, kun apuvälinekeskuksesta saatiin rullat lainaksi. Kesällä käytiin torikahveilla ja muistitesteissä, ja syksyllä korjattiin perunasato parvekkeen puulaatikosta ja pidettiin sadonkorjuujuhlat. Talvella maisteltiin mangoa ja kuviteltiin, että oltiin Australian auringon alla.
 
Kevättalvella, eräänä sumuisena aamuna, mummo nukkui pois. Valvoin vierellä koko saattohoidon ajan, ja juuri ennen viimeistä henkäystä toivotin hänelle hyvää matkaa. Kun nyt istuin Mummon Kammarin vapaaehtoisinfossa, tajusin, että tuosta päivästä oli kulunut tasan puoli vuotta. Kalenterin nähtyäni huomasin myös, että tänään mummoni olisi täyttänyt 90 vuotta jos olisi vielä luonamme. Tai ”melkein sata” niin kuin hän itse olisi sanonut.
 
Omaishoitajuus on omanlaisensa kupla, johon sukellettuaan muu maailma kaikkoaa jonnekin näkökentän rajoille. Ainoaksi todellisuudeksi jää omaisen hyvinvoinnista huolehtiminen, enkä tiedä yhtään omaishoitajaa joka olisi muistanut kysyä myös: ”miten minä itse voin?” En vaihtaisi pois päivääkään mummon kanssa vietetystä ajasta. Mutta paluu niin sanottuun normaaliin elämään mummon poismenon jälkeen ei tapahtunut kuin itsestään. Vasta jälkikäteen olen huomannut, kuinka uupunut olin, ja kuinka rankka kokemus saattohoito todellisuudessa oli.
 
Siksi kuunnellessani vapaaehtoisuutta käsitteleviä aiheita, kuten omaishoitajien tukemista ja muistisairaan kohtaamista, tunteet nousivat pintaan ihan huomaamattaan. Ennen tilaisuuden loppua oli pakko karata paikalta, koska kyyneleet eivät suostuneet kuivumaan.  Keskustelun aiheet ja se valtava määrä yksinäisiä vanhuksia jotka seuraa kaipaavat, saivat minut tekemään sen, mitä olen vältellyt jo puoli vuotta: käsittelemään mummoon liittyvät tunteeni ja hyväksymään, että kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta hänestä huolehtiminen oli uuvuttanut minut täysin. Tavallaan jouduin myöntämään ääneen myös sen, että elämä jatkuu. Viimeiseen puoleen vuoteen oli mahtunut käsittämätön määrä tapahtumia ja elämänmuutoksia, mutta silti huomasin, että salaa olin kuitenkin roikkunut vielä kiinni menneessä. Siinä ajassa, jossa kaikesta väsymyksestä huolimatta ensi kerran tunsin, että työlläni oli todellinen merkitys.
 
Muutama päivä infotilaisuuden jälkeen menin takaisin Kammarille keskustelemaan vapaaehtoisuuden eri muodoista. Vastaanotto oli jälleen kerran lämmin ja ystävällinen, ja muutaman minuutin jutustelun jälkeen olimme jo löytäneet lähistölläni asuvan vara-mummon, joka oli ulkoiluseuraa vailla. Soitin hänelle ja treffit sovittiin vielä samalle viikolle.
 
Tapaamispäivän aamuna olin äärettömän jännittynyt. En siksi, että olisin epäillyt tulemmeko toimeen ja löytyykö jutunjuurta. Enemmän olin huolissani omasta kyvystäni vetää rajoja: miten siirtyä omaishoitajuudesta vapaaehtoiseksi? Miten tutustua uuteen ihmiseen sen perusteella, että hän tarvitsee tukea jokapäiväiseen arkeen, ilman, että tuenantamisesta ottaa liikaa vastuuta itselleen?
 
Kysymykset joita mietin, eivät kadonneet mihinkään ensimmäisen tapaamiskerrankaan jälkeen. Joudun niitä vieläkin pyörittelemään, varsinkin siksi, että vara-mummoni osoittautui oikeaksi aarteeksi. Ensitapaamisestamme lähtien olemme tulleet juttuun kuin vanhat tutut, ja elämäntarinamme kuulostavat varsin samanlaisilta, vaikka toisella onkin 50 vuotta enemmän elettyä elämää takana.
 
Omien motiivien punnitseminen ei kuitenkaan ole huono juttu vapaaehtoisuudessakaan. Olen tyytyväinen siihen, että olen oppinut kyseenalaistamaan luonteenpiirteitäni ja toimintamallejani. Ehkä ensi kerralla, kun pidän toisesta huolta, muistan myös itseni.  Vapaaehtoistyön kautta olen kuitenkin saanut käsiteltyä minulle erittäin kipeitä aiheita ja tunnepatoutumia, ja muistanut kuinka pienin teoin toisen elämää voi rikastuttaa suuresti. Ja tämä toimii molempiin suuntiin: jokainen vaihdettu hymy tuo taas uudenlaista intoa elämään.
 
Kun ensimmäisellä tapaamiskerralla olin lähdössä vara-mummoni luota, hän nappasi minut halaukseen ja silmät hymystä säihkyen totesi, ettei olisi uskonut minkälaisen enkelin itselleen sai. Oma mummoni kertoi minulle samaa joka kerta, kun päivän päätteeksi peittelin hänet unille. Tiedän, että mummo olisi ylpeä siitä, että lähdin peloistani huolimatta mukaan vapaaehtoistoimintaan. Ja se on itsessään jo hyvä syy jatkaa.
 
Koska lopultahan vapaaehtoistoiminnassa on vain kyse inhimillisyydestä. Tee, niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Voin vain toivoa, että vanhetessani minäkin löydän ystävän enkelistä, joka jaksaa lahjoittaa minulle sitä mikä meille kaikille on tärkeintä: aikaansa.
Tiina K.

Kotialttarin äärellä

Maanantai 3.10.2016 klo 10:17

Ilahduttavan paljon kokosi sateinen ja harmaa syyalttari_200px.jpgskuun päivä väkeä toivevirsiin ja hartauteen. Heikki Järvinen oli puhujana, eläköitynyt pappi. Rakkauden kaksoiskäsky oli päivän teema. Rakasta Herraa yli kaiken ja lähimmäistäsi, niin kuin itseästi. Mutta onko tämä tänä päivänä hämärtynyt varsinkin, jos kuuntelemme uutisia.

Kuitenkaan tämä Kammarin toiminta ei ole tähän sortunut, sillä me vapaaehtoiset teemme palveluksia ilman palkintoja.
Tampereella on vallalla ajatus, että emme elä, jollemme liiku. On niin paljon menopaikkoja, joihin on helppoa lähteä ja yksinäistä naapuriaan voi tällä tavoin tuulettaa. Liikkeellelähtö myös ravitsee kehoa. Luut on luotu liikkuviksi.
Tällaistakin asiaa sivuttiin, että olemmeko itsellemme armollisia. Tunnemmeko tehneemme jotain liikkeellelähdöstä huolimatta.

Ns. synodaalikokouksia on viime aikoina pidetty eri puolilla maata.
Jeesus vei aikanansa opetuslapsiaan Kirkastusvuorelle, mutta eivät he siellä loputtomasti olleet. Sieltä he tulivat akut ladattuina auttamaan puutteessa olevia lähimmäisiä. Ruuan ja juoman lisäksi me tarvitsemme vanhurskautta, iloa ja rauhaa, totesi puhuja saatteeksemme.

Torstai-Liisa