Kirjallisuus on lääkettä

Torstai 17.9.2015 klo 11:17

Siinä he istuvat edessäni kuin koululuokka. Tuolit ovat mukavampia kuin koulussa ja yksi ”opiskelija” on nelijalkainen. Se malttaa istua vain hetken aloillaan ja katselee sitten, eikö kukaan heitä palloa...

Olen muutaman vuoden ajan käynyt kerran kuukaudessa Pellavakodissa juttelemassa kirjallisuudesta ja sanon silläkin uhalla, että tämä kuulostaa kuluneelta: itse olen saanut näistä istunnoista eniten. Ihmiset ovat tulleet tutuiksi, ja aivan kuin koulussa, silloin tällöin ”luokkaan” ilmaantuu uusi henkilö. Aina välillä joku jää ilmaantumatta tai poistuu lopullisesti. Se koskettaa, vaikkei tietäisi ihmisistä mitään. Mieleen tulee John Donnen runo: ”äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään / kenelle kellot soivat; / ne soivat Sinulle...”

Oma perspektiivini on muuttunut näiden vuosien kuluessa sillä tavalla, että aloittaessani vapaaehtoistyötä koin olevani ”toinen”, edustavani eri maailmaa kuin Pellavakodin asukkaat. Välissä oli jokin raja tai lasiseinä. Vähitellen se häipyi. Tiedän jo olevani yhä lähempänä sitä vaihetta, jolloin muistini alkaa haparoida, silmät sumentua, käsi vapista. Se ei ole enää siellä jossakin, vaan hipaisuetäisyydellä. Toivoisin, että joku jaksaisi puhua vielä silloin kanssani kirjallisuudesta, kun kyselen, kuka se olikaan se Nurmijärven suuri poika...

Pellavakodissakin jotkut kyselevät, missä nyt olemme, mistä puhutaan, mihin pitäisi mennä. Katse harhailee, kääntyy sisäänpäin, muistoihin. Sieltä löytyy joskus aarteita. On muistoja lapsuuden kesistä, kotieläimistä, ankarasta työstä, sota-ajasta, ensimmäisistä luetuista kirjoista. Joku pudottelee pitkiä runositaatteja kuin ne olisivat äsken opittuja ja muistaa kirjailijoita kuin ammattilainen. Joku kertoo, miten kirjallisuus on lohduttanut vaikeina hetkinä ja auttanut näkemään, että menetyksistä voi päästä yli. Joskus sanoja ei tarvita paljon. Voidaan istua kuin Pohjanpään syksyiset varikset pellonaidalla. ”Kurkikin jo lähti.” Sekin voi riittää rupattelun aiheeksi.

Jonakin juhlahetkenä elämän kuvakavalkadi näyttäytyy valtavan rikkaana. Yksi juhlahetki oli maaliskuussa 2015, kun Erkki Hautaniemi julkaisi kirjansa Kertomuksia vuorilta ja virroilta, iloista ja suruista – elämästä. Hänen kirjansa kertoo voiman ja miehuuden vuosina tehdyistä ankarista vaelluksista Alaskan erämaissa. Vaelluskuvausten väliin on suodattunut paljon elämänviisautta: ”Niin vahvaa ihmistä ei olekaan, ettei hänen olisi joskus pakko nöyrtyä.” Nuorempienkin olisi hyvä tajuta tämä. Vain pysähtymällä ehtii nähdä.

 Maijaliisa Mattila

 

pellavakoti1.jpgKuvat: Erkki Hautaniemen uudesta kirjasta iloitsemassa Maijaliisa Mattila ja Kerttu Pihlainen

pellavakoti2.jpg