Kevätkuulumisia

Maanantai 30.3.2015 klo 9:03

Toukokuussa tulee täyteen kolmas vuoteni ulkoiluystävänä. Avaan yhä viikoittain oven, jonka takaa löytyy tuttu ihminen - se sama, jonka tapaamista jännitin kovasti vapaaehtoistyön aloittaessani. Aika on syventänyt ystävyyttämme ja karistanut viimeisetkin vierastamisen rippeet, mutta on tuonut mukanaan ikäviäkin muutoksia. Aiemmin käytössä ollut rollaattori on sairauden myötä vaihtunut pyörätuoliin. Liikuntakyvyn rajoittuessa myös into lähteä liikkelle vaikuttaa hiipuneen. Mikään ei ole yhtä vaivatonta kuin ennen: arkisetkin askareet vaativat aikaa ja yhä useammin muiden apua.

Ryhdyin alun perin ulkoiluystäväksi siksi, että voisin helpottaa jonkun ihmisen oloa. Halusin tarjota mahdollisuuden päästä haukkaamaan happea ja näkemään maailmaa muutenkin kuin ikkunan takaa tai televisioruudulta. Mutta entä jos vanhus ei haluakaan ulkoilla? On ymmärrettävää, että kunnon heikentyminen ja riippuvuus muista voivat lamauttaa. Silti olen ollut hieman haikeilla mielin kauniina alkukevään päivinä, kun aurinko paistaa ja on lämpimämpää kuin viime juhannuksena. Haluaisin, että vanhus pääsisi yhtälailla nauttimaan ihanista ilmoista, eikä jäisi neljän seinän sisään.

Ulkoilujen vähetessä olen myös miettinyt omaa työtäni. Teenkö tarpeeksi? Onko käynneilläni merkitystä? Muihin tehtäviini verrattuna ulkoilu tuntuu ainutlaatuiselta, jotenkin merkityksellisemmältä. Olen joutunut muistuttamaan itseäni siitä, että ne pienet, itsestäänselvät arkirutiinitkin ovat tärkeitä. Toimin kauppa-apuna, kastelen kukat, keitän kahvit ja ennen kaikkea tarjoan seuraa, jonka kanssa voi kaikessa rauhassa jutustella tunnin tai pari. Uskon myös, että vapaaehtoistyöntekijä voi ajatuksen tasolla edustaa monia arvokkaita asioita: tuttuutta, turvaa ja välittämistä. Ei varmastikaan ole yhdentekevää, että lähellä on ihminen, jolla on suuri halu auttaa ja olla arjen tukena.

Suhtaudun kaikesta huolimatta toiveikkaasti alkaneeseen kevääseen ja tulevaan kesään. Yhdet pullakahvit on tänä vuonna jo kaupungilla juotu, eivätkä ne varmasti jää kevään ainoiksi. Muutaman viikon päästä käymme nimittäin hyödyntämässä äänioikeutemme, ja paikan lähellä sattuu sopivasti olemaan kahvila. Ja kelien lämmetessä suuntaamme pitkästä aikaa Pyynikille munkkikahveille - tule siis kunnon kevät jo pian!

Susanna

Kyläily

Tiistai 24.3.2015 klo 12:09

Virkkasin aamulla kauan tekeillä olleen tunikamekkoni valmiiksi, sillä halusin esitellä sen omaystävälleni mennessäni tapaamaan häntä pitkän tauon jälkeen.

Hyppäsin autoon ja huristin sairaalaan helmat hulmuten. Päästyäni oikealle osastolle minut otettiin vastaan lämpimästi hymyillen, ehkä hymyilin itsekin yhtä lämpimästi jälleennäkemisen riemusta. Istahdin pöydän ääreen ja aloimme tuttuun tapaan vaihtaa kuulumisia ja muistella mukavia asioita. Esittelin mekkoni ja ystäväni muistikin nähneensä sen keskeneräisenä. Kerroin viimeistelleeni sen aamusella valmiiksi, jotta sain vihdoin esiteltyä jotain valmistakin hänelle. Yleensä kun minulla on aina ollut mukana vain jotain tekeillä olevaa käsityötä.

Kerroin ystävälleni siskontytöstäni, joka elää tällä hetkellä varsinaista prinsessavaihetta. Mekot ovat kaiken A ja Ö. Siitäkös löysimmekin jutunjuurta, sillä kummallakin on lapsuuden pukuleikeistä ihania muistoja. On kaivettu vanhoja kenkiä ja laukkuja ja mekkoja milloin mistäkin kaapin kätköistä ja leikitty prinsessaa tai hienoa rouvaa tai minun tapauksessani myös keijukaista. Ihania muistoja, jotka saivat hymyn nousemaan korviin, naurattikin vähän.

Miten ollakaan, takkia päälle pukiessani ystäväni kysyi, että koskas me tavattiinkaan ensimmäisen kerran? Hetken mietittyäni muistin, että vuonna 2011 keväällähän minä ensimmäistä kertaa heidän luonaan kävin. Ystäväni hymyili muistellessaan tuota ensimmäistä kyläilyäni. Jo silloin selvisi, että virkkaaminen on kumpaisenkin sydäntä lähellä, ja sain ihastella ystäväni aikoinaan tekemää virkattua päiväpeittoa. Ystäväni mies nimittäin haki sen oitis kaappien kätköistä ihasteltavaksi kuultuaan virkkausinnostani.

Siitä käynnistä alkoi tämä yhteinen ystävyyden taival. Vaikka käyntini ystäväni luona eivät ole niin säännöllisiä, kuin toivoisin, ovat ne silti aina yhtä lämpimiä ja mukavia. Uskon, että meille kummallekin jäi taas hyvä mieli tapaamisestamme.

Meiju

Tiistaitapaaminen

Maanantai 23.3.2015 klo 8:58

Erilainen tiistaitapaaminen! Ojennettiin tietoa, ajanvietettä ja herkulliset kahvit. Ja ennenkaikkea kyläpaikkana oli "oma" koti. Näiden kahden vuosikymmenen mukanaolon aikana tämä oli mieleenjäävin emännät, isännät, leipojat ja ryhmänvetäjät kokous. Hannan alussa ojentama evakkoajan katsaus oli kattava. Lulu Tanhuanpään ojentama Ruusu kaikille oli viihdettä parhaimmillaan. Orkesterin luonti kuulijoista oli piristävä. Herkulliset kahvit, todella maukkaan kakun kera, suorastaan kruunasi kokouksen. KIITOS! 

Ritva Heikkilä   

Torstaihartaus 12.3.

Perjantai 13.3.2015 klo 10:35

alttari_200px.jpgKäyn kohti Sinua, oi Herrani. Tietäni viitoittaa pyhä ristisi...

Miten voisi unohtaa elämänsä kulun, kun jokainen virsi, joita tänäänkin laulettiin, tuo mieleen muistoja matkan varrelta.

Jo elämäni aamun auetessa oli lastattu erilaisilla "oikeilla töillä", kuten paimenessa lehmäkarjalle kotikunnaillani.

Siellä avaran taivaan alla vetelin äidiltä oppimiani virsiä ja lauluja. Karjalan kunnaat tai lasten virret meni moneen kertaan ja kaiku vastasi kallioista heleään tytön ääneeni. Sellaisen päivän kun vielä saisi ja yhtä avaran salin.

- Näinä aikoina, kun talvisodan päättymisestä on kulunut 75 vuotta, kaikui Jumala ompi linnamme tavallista voimakkaammin. Tätäkään virttä nykyisin harvemmin kuulee.

Jukka-Pekka Ruusukallion puheen teemana oli hänen eri kuukausille kirjoitetut kolumnit Silta-lehteen. Tässä niistä muutamia.

- Kesäkuun helteessä on pyhä henki virvoitus tai vilvoitus. Heinäkuussa kätketään helmi maahan ja myöhemmin korjataan.
- Kausikortti kirkastusvuorelle on Särkänniemen matka.
- Kesän autoilussa kartta vai navigaattori? Kumpikin saattaa perille, mutta miten olenkaan matkannut? Jumalalta mikään ei ole salattua.

Ja vielä: Itsekkyyttä ei kannattaisi ruokkia, sillä se lisääntyy itsestään.

Puheen päätti poikkihuilulla säestetty Kiitos sulle Jumalani, sekä ristiäisissä soittamansa: Joka ilta, kun lamppu sammuu. Molemmat sykähdyttivät kuulijoiden mieltä.

Torstai-Liisa